7.JPG 

Tunnen syyllisyyttä iltaisiin, kun menen nukkumaan ja ei tule unta – sen johdosta että kaikenlaisia muistoja ja ajatuksia tulee mieleeni.  Ja yksi niistä pahoista henkiraapivasta on itsensä syyllistäminen. Minkä takia?

 

     Joskus sen takia ettei elämäni mennyt näin siistisi, kun olisin sitä toivonut.  Ettei ensimmäinen avioliitto jäänyt viimeiseksi.  Etteivät lapset saanut onnellista lapsuutta ja kotia jossa äiti ja isä rakastavat toisiaan.

Ettei meillä ole yhteistä lapsuudenkotia jossa saa kokoontua jouluisiin, juhannuksena ja muina pyhinä.   Että me kaikki asutaan eri maissa ja kaukana toisistamme ja sen takia en näe lapsenlasta vuosia … (paitsi puhelin ja skype).

        Syyllisyyden tunteen yritän laimenna ajatuksella että silloin, kun olin nuori, yritin kaikkea tehdä parhaiten.  Silloin tuntusi tekemäni päätökset aivan oikeita, enkä osannut kuvitella, että se voisi olla toisiin. Ei ole tahallaan halunnut, että perheeni hajoaa, olin vaan nuorena onneton ettei mieheni rakasta minua.

      Lapsia rakastin mahdottoman paljon – omia ja vieraitakin lastentarhassa jossa olin töissä 27 vuotta.  Rakastin omaa miestäni, mutta olisin voinut ehkä antaa hänelle hieman enemmän anteeksi .

      Pidin lapsista huolta ettei niille tapahtuu mitään hullumpaa. Huolehdin turvallisuudesta kotona, muistutin melkein koko kouluaikana joka aamu että varokaan kadulla autoja ja selvitin turvallisuuden tärkeydestä.. Pidin kotia siistinä ja viihdyttävänä, mutta jotenkin olin onneton perhe-elämässäni.

        En voi enää sille mitään, ettei mieheni rakastanut minua.   Ei minä voi enää muuttaa sitä tapahtunutta Silloin lopetan itsensä syyllistämisen ja kiitän taivaanisäni, että hän antoi minulle mahdollisuuden yrittää uudelleen ja uudelleen.   Että lapset ovat terveitä ja että he pitävät yhteyttä minun ja myös isänsä kanssa.

       Syyllisyyteni on ehkä sekoitus itsesäälistä ja syyllisyydestä. Mutta minä en lannistu, eikä syyttä itseäni liian usein … Osaan lopettaa kyllä ennen, kuin masennun.   meni miten meni, ainakin olen oppinut kehumaan miestäni sen sijaista että moittia ja olla tyytymätön.  joskus on se aivan hauskaakin..

                                           Loppu syyllisyydelle. Elämä on elämä

 

229738_528216953903246_651759558_n-norma

Kuvailisin syyllisyyden tunteeni semmoisena henkiraapivana, ilkeänä, inhottavana olenolla joku tulee kylään iltaisiin- kun ei tule unta ....   mutta  liirum- laarum -lumps - ajan sen pois elämästäni niin hyvin, kun osaan .